Olen Hanna Hyypiä. Asun Helsingissä avomieheni Jukan sekä koiriemme Eetun, Roopen ja Vellun kanssa. Koirat ovat aina olleet kiinnostuksen kohteeni ja ennen ensimmäistä koiraani kolusin koirakirjat kannesta kanteen ja opettelin rodut ulkoa. Hyvin edelleen muistan suurimman osan koiraroduista ja kiinnostus eri rotuihin on sikäli säilynyt, että jos vain vastaan tulee joku vieraalta näyttävä rotu, tarkistan sen heti koirakirjasta kotona, jos en muutoin saa koirarotua selville.

Ensimmäinen koirani hankittiin meille ollessani 9-vuotias, Mopsinpentu Osku tuli juuri ennen joulua ihastuttamaan meitä olemuksellaan. Oskua innostuin kouluttelemaan tokoon ja kävimme kerran epävirallisissa kilpailuissakin pyörähtämässä. Valitettavasti Osku kuoli 5-vuotiaana hengitystieleikkauksen jälkeiseen komplikaatioon.

Koska Oskun jälkeen vanhempani eivät halunneet uutta koiraa, täytyi hillitä koirakuumetta naapurin koiria hoitelemalla. Suomenajokoira Jerosta tuli minulle rakas lenkkikaveri, Jeroa ulkoilutin melkeinpä päivittäin ja olipa se meillä hoidossakin aina omistajiensa ulkomaanmatkojen aikana. Jero oli ensimmäiset vuosiensa aikana kokenut kurjuuksia ja ehkä siksi se oli nöyrä ja kuuliainen koira. Jänismetsällä se syttyi ja ihan kohtalainen jäniskoirakin se kuulemma oli. Jeron selkä kipeytyi
vanhemmiten sen verran, että siitä ei juurikaan metsästyskäyttöön enää ollut ja siksi sille hankittiin kaveriksi Manu, ajokoiran ja jonkun ajokoirasukuisen hurjastelijan lemmenhetken tulos, varsin veikeä kaveri sekin. Manu oli aivan toista maata kuin Jero. Jos sillä oli tylsää tai se ei saanut tehdä oman päänsä mukaan, se piti kovan metelin ja haukkui niin kauan että jotain tapahtui. Se oli kovapäinen kaveri ja muistan joutuneeni useampaankin kertaan hieman ”keskustelemaan” sen kanssa, että kenenkäs pään mukaan tässä nyt toimitaankaan.

Valitettavasti Manu ei elänyt kuin kaksi vuotta, se päästettiin Jeron kanssa autuaammille metsästysmaille vuonna 1997, Jero entistä kipeämmän selän ja Manu kroonisen vatsahaavan takia.
Manua ja Jeroa seurasi Timi, ajokoirapoika sekin. Timi on varsin ihana ja hellyydenkipeä tapaus. Vaikka nykyään näen Timiä enää todella harvoin, se muistaa minut hyvin ja ottaa aina ilolla ja riemulla minut vastaan, johtunee varmaankin siitä että vietin sen kanssa paljon aikaa sen ollessa pentu ja nuori pojankloppi.
Näiden ajokoiraherrojen ansiota on, että rakkauteni Suomenajokoiraan on tähän päivään asti säilynyt ja vaikka en itselleni kyseisen rotuista koiraa taida koskaan hankkia, on niitä aina mukava jossain nähdä ja vaikka päästä rapsuttelemaankin vähän.

Kun avomieheni Jukan kanssa muutimme saman katon alle vuonna 2001, oli lähestulkoon ensimmäisenä hankintalistalla oma koira. Tosin Jukkaa piti hieman pehmittää ajatukselle ja siksi meni joitakin kuukausia kunnes ensimmäinen ikioma koirani Eetu tuli meille vajaa 5-vuotiaana. Eetu hankittiin lehti- ilmoituksen kautta, me halusimmekin nimenomaan aikuisen koiran, siinä vaiheessa ei pikkupennun hankinta sytyttänyt yhtään. Eetu sopeutui hyvin ja toimittaa erinomaista perhekoiran virkaa, mitään varsinaisia harrastuksia meillä ei Eetun kanssa ole koskaan ollut, mutta eipä Eetu tunnu niitä kaipaavankaan.
Kun koiraharrastuskuume sitten rupesi kasvamaan, tuli ajankohtaiseksi varsinaisen harrastuskoiran hankinta. Katselin eri rotuvaihtoehtoja internetistä ja aina vaan palasin siihen yhteen ja samaan, Walesinspringerspanieliin. Minä olen tunnetusti nopean toiminnan ihminen ja eipä aikaakaan kun pentu oli jo varattu. Varaus tosin tapahtui keväällä ja nartun astutus oli vasta lokakuussa, mutta olipahan jotain mitä odottaa! Kyseinen narttu jäi pettymyksekseni sillä kertaa tyhjäksi, joten ryhdyin katselemaan, josko pentu kuitenkin jostain minulle löytyisi. Ja löytyihän se. Saarentauksen Mirkalla Doniolin kennelissä oli syntynyt 11 pientä palleroa ja puhelinsoitto Mirkalle kertoi että kyllä urospentuja vielä oli vapaana. Sieltä siis löytyi Roope, pisamanaama jonka ansiosta olen ajautunut syvemmälle koiramaailmaan kuin uskoinkaan =)
Ruokahalu kasvaa syödessä ja pitkään muhinut ajatus Englanninspringerspanielista kypsyi keväällä -05 siihen pisteeseen, että oli ajankohtaista ottaa yhteyttä rodun kasvattajaan. Olin jo pidemmän aikaa ihaillut Tarja Hovilan kasvatustyötä ja otinkin häneen yhteyttä tiedustellakseni hänen pentusuunnitelmiaan. Sain kuulla, että vuodenvaihteen 05-06 paikkeilla mahdollisesti pentuja syntyisi ja jäin sitten odottelemaan, että minkälaisia pentuja syntyy. Vellu syntyi joulukuussa Voittaja-näyttelyn aikaan ja kävimme hakemassa pienen palleron kotiin helmikuussa 2006. Vellu on hurmannut meidät mahtavalla luonteellaan, niin elämänmyönteistä, itsevarmaa, avointa ja reipasta pientä poikaa tapaa harvoin. Vellun kehumista minun ei kannata edes aloittaa, sillä siitä ei loppua tule, niin tyytyväinen olen tähän hurmuripoikaan ja olenkin Tarja-kasvattajalle kovasti kiitollinen mahdollisuudesta saada tämä ihanuus koiratiimini jatkeeksi ja toiseksi harrastuskoirakseni!

Suurin intohimoni koiraharrastuksista on toko. Sekä Roopen että Vellun kanssa on heti ollut päämääränä tokossa kilpailu ja molempien kanssa pohjatyö aloitettiin heti kun pentuikäisenä kotiutuivat. Nykyään Vellusta on tullut pääasiallinen harrastuskoirani tokoon kun into Roopen kanssa tokoiluun kaatui ylitsepääsemättömältä tuntuvaan paikallamakuuongelmaan. Roope pääsee silloin tällöin väläyttelemään osaamistaan, mutta säännöllinen ja suunnitelmallinen treenaaminen on ainakin toistaiseksi loppunut. Vellun kanssa sen sijaan treenataan lähestulkoon päivittäin ja ahkera treenaus on tuottanut tulosta: Vellulla on koulutustunnus tokossa alokas-, avoin- ja voittajaluokasta, nyt kilpailemme erikoisvoittajaluokassa, jossa Vellulla on 1 v 10 kk ikäisenä jo kaksi ykköstulosta!
 
Luen paljon koirakirjoja, sekä rotukirjoja että koiran koulutukseen liittyvää kirjallisuutta. Olen hankkinut itselleni paljon koiran koulutusopuksia, niihin on kiva palata uudelleen ja uudelleen ja keskustelen mielelläni koiratuttujen kanssa koulutukseen liittyvistä asioisista.  
Koiranäyttelykärpänenkin puraisi aikaisemmista ennakkoasenteistani huolimatta ja olen käynyt Roopen ja Vellun kanssa melko paljon näyttelyissä, ulkomaita myöten. Vaikka henkilökohtaisesti arvostankin enemmän "työllä ja tuskalla" kuin nätillä ulkomuodolla saatuja tuloksia, niin näyttelyt ovat minulle silti mukava ja tärkeä harrastus, jossa tapaa ystäviä ja muita samanhenkisiä ihmisiä, eikä siitä tietenkään mitään haittaa ole että joskus tulee menestystäkin ;). 
 
Olen myös mukana yhdistystoiminnassa ja puuhaan tällä hetkellä Springerspanielit ry:ssä Toko- ja agilitytoimikunnan parissa.  
 
Sen vähän ajan, mitä kaikelta koirien kanssa puuhailulta jää, käytän lähinnä kotona oleiluun ja television töllöttämiseen sekä netissä surffailuun. Rahoittaakseni rakkaan koiraharrastukseni, työskentelen assistenttina alkoholia maahantuovassa yrityksessä ja pidän työstäni erittäin paljon.